Jos bluussiuden tiukan tarkka arvojärjestys on teitä joskus askarruttanut, tässä eräs vastaus esittämättömään kysymykseen: maailman kovin bluesukko on Belton Sutherland. Oheisessa kappaleen Blues #2 taltioinnissa vanha kekkuli istuu hökkelin terassilla ja pistää blueslikkejä menemään, laulaen samalla juttuja joista ei oikein saa selvää, mutta jotain murahdellaan ja mumistaan niin kovalla karismalla että ei tule kyseenalaistettua tarinan koherenssia, saati sitten sen olemassaoloa.
Se sätkä. On selvää, että laulusuorituksen artikulaatioon keskittyminen on sivuseikka, pääasia on että rakkaudella kääritty rööki pysyy suupielessä samalla kun bluussi virtaa. Jalka hakkaa verannan lankkulattiaa ja sormet kitaran kieliä. Jalka ei suinkaan ole paljas, se on verhottu tavattoman komiaan, vaikkakin elämää nähneeseen, limunaatikenkään – näillä kulmilla ei lenkkareissa reuhattu. Ei sillä, lenkkitossuja käsitteenä ja ilmiönä oli tuolloin hädin tuskin keksitty.
Kovin tunnettu artisti Sutherland ei ole ollut, johtuen varmaankin melko suppeasta tallennetun tuotannon valikoimasta. Tietojeni mukaan häneltä on säilynyt jälkipolville noin neljä äänitettä jotka nekään eivät ole Kaupallisia levytyksiä, vaan musiikillista kansanperinnettä keränneen folkloristi Alan Lomaxin kuvaamia lyhyitä filminpätkiä. Kuten siis tuo oheinenkin, jossa Sutherland improvisoi blueshistorian palasista menevän rallin valkoisen tiedejengin iloksi.
Jos kyseinen artisti alkoi kiinnostaa, Yhdysvaltalainen blueslehti Living Blues on taannoin julkaissut Sutherlandista lyhyen elämänkerrallisen artikkelin.